perjantai 8. helmikuuta 2019

Imetys

Työnnän nyt oman lusikkani tähän imetyssoppaan. Kuten sanottu, imetys on ihanaa ja kamalaa. Siihen on jokaisella mielipide. Mä en oo imetyksen puolella. Enkä kyllä ole vastaankaan. Mutta tiedän, että on niitä, joiden mielipide suuntaan tai toiseen on niin vahva ettei toista tapaa tehdä hyväksytä.


Aina on niitä, joille kaikki syyt lopettaa imetys on tekosyitä.
Maito ei riittänyt > sen tuotantoo on helppo lisätä!
Imettäminen ahdistaa > se on täysin luonnollista.
Korvikkeen antaminen on helpompaa > parin viikon jälkeen imettäminen on helpompaa ja nopeampaa.
Isäkin saa vauva-aikaa, kun syötetään pullosta > vauva tarvitsee muutakin läheisyyttä kuin ruokailu.
Lapsi kasvaa korvikkeellakin > rintamaito on parasta ravintoa vauvalle.

Ja kaikki ylläolevat esimerkit ovat faktoja.


Sitten on niitä, jotka ei kertakaikkiaan voi/halua imettää.
Äidillä on lääkitys, joka estää imettämästä.
Imetys tuntuu epämiellyttävältä.
Lapsi on siten sairas tai kehitysvammainen tai syntynyt keskosena, ettei voi imeä.
Maito ei nouse tai riitä.
Äiti ei halua imettää.

Yhtä kaikki, nämäkin ovat faktoja.


Mä oon epäonnistunu imetyksessä. Kahdesti. Ja molemmat kerrat imetys kaatu samaan syyhyn: maidon riittämättömyyteen.
Mulla on todella erikokoiset rinnat ja näin ollen pienemmästä ei tullut maitoa juuri nimeksikään. Ja yksi tissi ei tuota maitoa niin paljon, että se riittäisi vauvalle. Molemmille lapsilleni olen joutunut alusta asti antamaan lisämaitoa ja kokoajan korvikkeen määrää on pitänyt lisätä, kun minun maito ei ole riittänyt. Molempien kanssa olen istunut tuntitolkulla öisin ja päivisin sohvalla imettämässä ja itkenyt omaa riittämättömyyttäni. Molemmat lapseni ovat jääneet nälkäisiksi pelkällä minun maidollani. Ja molempien kohdalla olen todennut, ettei minun psyyke kestä loputonta tissirallia ja epävarmuutta ja nälässä kitisevää vauvaa. Joten molempien kohdalla olen kynsin ja hampain luopunut imetyksestä.


Olenko nyt huono äiti? En todellakaan.

Vaikka se, etten pystynyt imettämään oli pettymys ja tuntui pahalta, niin olen silti sinut  asian kanssa. Se, mitä vastasyntynyt tarvitsee ravinnon ja vaippojen vaihtamisen lisäksi on läheisyys, turvallisuuden tunne ja rakkaus. Ja imetys ei ole ainoa väline niiden antamiseen. Elämä pitää nähdä kokonaisuutena. Imetys on vain osa kokonaisuutta.
Ihailen ja arvostan heitä, jotka imettävät ja pystyvät siihen.
Mutta ymmärrän ja nostan myös hattua heille, jotka rohkeasti myöntävät, ettei minusta ole tähän.
Mä oon sitä mieltä, että jokaisen äidin täytyy saada itse määritellä se, mikä merkitys imetyksellä on hänelle ja vauvalleen.



maanantai 4. helmikuuta 2019

Jos mustavalkoinen ois maailma

Mä harrastan valokuvausta ja joku päivä aion tehä sitä ammatikseni. Tällä hetkellä oon tosiaan äitiyslomalla, mutta ens syksynä mua oottaa koulupaikka valokuvauksen parissa, enkä millään malttas odottaa! 
Kuvaaminen on mulle vähän ku kirjottaminen: luonteva tapa ilmasta itseä. Parhaat valokuvat syntyy aidoista hetkistä ja tilanteista, kun ruutuun saa taltioitua aitoja, oikeita reaktioita, hymyjä, nauruja, itkua, voitontahtoa, pettymyksiä tai surua. Valokuva kertoo aina tarinan ja joka kuvassa on oma tunnelmansa. 
Parasta kuvaamisessa on paitsi itsensä ilmaiseminen, toteuttaminen ja tarinan kertominen niin myös asiakkaiden antama positiivinen palaute. On aina yhtä ihanaa kuulla, kun asiakas on tyytyväinen lopputulokseen. Ja kaikista ihaninta on se, kun asiakas katsoo kuviaan ja näkee itsensä eri tavalla: "olenko tuo minä? Olenko minä noin hyvännäköinen?


r a k a s t a n mustavalkokuvia. Tällä hetkellä. Mulla menee sykleissä kaikki tyylit ja aiheet mistä tykkään ja miten kuvaan ja tällä hetkellä mustavalkoset on vallannu mun sydämen. Näissä on sitä jotain. 






Mut se, mikä mun kuvissa saa aina näkyä oli kuva sitten mustavalkonen tai ei, on säröt. Elämä. Ei tarvitse olla täysin siloteltu ja laitettu vaan saa näyttää omalta itseltään. Aidolta.







<3

torstai 31. tammikuuta 2019

Keho synnytyksen jälkeen

Vatsa on yhtä pullamössöä ja iho roikkuu, alapää on kirjaimellisesti revennyt ja mustelmilla, käveleminen ja istuminen tekee kipeää, jälkivuoto kestää viikkoja, on virtsankarkailua ja raskausarpia, hikoiluttaa, tissit on hellänä ja kipeät, jälkisupistelee, vuoroin kaikki itkettää ja vuoroin vituttaa, naama kukkii, raskauskilot ei lähdekään vaikka kaikki vakuutteli, että imettämisellä lähtee. Ja niin, se ihana kamala imetys, johon kaikilla on mielipide.

Mullon nyt synnytyksestä neljä viikkoa ja näytän tältä





















Koko loppuraskauden mä vaan odotin, että saan oman kroppani takaisin ja että energiat palautuu, kun oli todella väsynyt olemaan vaan väsynyt. Ja nyt tämä oma kroppa ei tunnu lainkaan omalta. Ja edelleen, siitä synnytyksestä on vasta neljä viikkoa. Pitäisikö nyt olla jo niin sanotusti rantakunnossa? Julkkikset ja kuninkaalliset olisivat.
Ulkonäköpaineisessa maailmassa eläminen on vaikeeta synnytyksestä palautujalle. Jokainen  on yksilö ja kaikilla ei kilot lähde heti tai vatsa palaudu nopeasti. Se kestää, viikkoja, kuukausia.
Itse olen todella ulkonäköpaineinen ihminen. Siis todella. Mua on kiusattu ulkonäön takia, haukuttu rumaks ja lihavaks lähes koko kouluaika ja se on jättäny jäljen, mikä vaikuttaa yhä, vaikka oonkin töitä tehny sen eteen. Olen harvoin tyytyväinen itseeni, en näe itseäni kauniina enkä osaa olla armollinen  itselleni ja keholleni. En edes näin synnytyksen jälkeen. En, vaikka olen yhdeksän kuukautta kantanut sisälläni ihmettä, elämää ja käynyt läpi maratonin, kun olen synnyttänyt tuon ihmeen.



Faktahan on kuitenkin se, että synnytyksestä palautuminen kestää. Synnytykseen valmistautuminenkin kestää, miksi palautuminen ei kestäisi? Kärsivällisyyttä. Mun kontrollifriikki minänkin pitää antaa itselleen aikaa, hoivaa ja rakkautta. Koska se on parasta, mitä tässä vauva-arjessa voi itselleen antaa. Koska kyllä tänne vauvakuplaan mahtuu vähän isommankin mahan kanssa.