Mikä tässä on niin vaikeeta? Ehkä se, että aihe on hyvin henkilökohtanen. Se on myös eittämättä eniten negatiivisuutta elämääni tuonut yksittäinen asia. Mutta vaikeimman tästä tekee se, etten haluaisi antaa tälle asialle huomiota. Koska se käsitetään väärin ja siitä tulee todennäköisesti sanomista.
Mutta.
Jos joku saa tästä tekstistä rohkaisua, lohdutusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, on se kaiken arvoista.
Kerron kaiken omasta näkökulmastani, sen mitä minä elin ja koin, mitään poistamatta tai lisäämättä.
Jos joku kysyy minulta millainen lapsuuteni oli, vastaisin, että hyvin tavallinen. Muistan lapsuudestani varsin vähän asioita, mutta se mitä muistan oli hyvin tavallista perhe-elämää. Vanhempani olivat naimisissa, äiti kävi töissä, isä oli kotona, asuttiin rivitalossa, myöhemmin omakotitalossa, sain harrastaa, käytiin reissussa silloin tällöin. Vanhempani riitelivät toisinaan, mikä tietysti oli lapsesta pelottavaa. Olin kuitenkin lapsi, enkä nähnyt kuin sen riidan, kuulin huudot ja ovien paiskomiset, tunsin mykkäkoulun kireän ilmapiirin. En tietenkään tiennyt syitä. Ei tarvinnut. Olin lapsi.
Teini-iässä alkoivat ongelmat. Koin silloin, että tietynlaista teini-ikään kuuluvaa kokeilunhalua, yksityisyyttäni ja vapauttani rajoitettiin. Minulla oli hyvin tarkat kotiintuloajat, oli koulu ilta tai viikonloppu. Jos myöhästyin niistä, tuli sanomista. Minun piti ilmoittaa tekstiviestein aina kouluun päästyäni, että olen koulussa. Jos unohdin, soitettiin rehtorille, joka tuli tarkistamaan luokasta, olenko paikalla. Se oli noloa.
En saanut pitää oman huoneeni ovea kiinni, koska ilmastointi. Mikäli ovi oli kiinni, hänen ei tarvinnut koputtaa ennen kuin tuli sisään. Hän tutki pöytälaatikoitani, luki päiväkirjaani, halusi lukea yksityisiä viestikeskusteluja kaverieni kanssa. "Vanhemman pitää saada tietää kenen kanssa ja mitä keskustelet". Hän halusi tietokoneeni salasanan, jotta voisi käydä tutkimassa sivuhistoriat ja keskustelut.
Koskaan ei saanut nukkua pitkään. Hän paukkasi aamulla huoneeseen, avasi verhot ja ikkunat ja repi peiton päältä. "Ei täällä koko päivää nukuta". Aivan kaikkea kontrolloitiin. "Ei tämä ole luottamuksen puutetta, tämä on normaalia vanhemman huolenpitoa".
Jos lähdin kotoa ilmoittamatta mihin menen, hän uhkasi soittavansa poliisit perään ja etsivänsä minut. Jos hänestä sanottiin jotain negatiivista, siitä sai lukea paikallislehdestä tai hän oli nostamassa kunnianloukkaussyytettä.
Harrastin tuolloin lentopalloa. Hän puhui itsensä joukkueemme huoltajaksi. Hän oli jokaikisellä pelireissulla mukana, seisoi kentän laidalla muka tärkeänä ja tuli nuoria tyttöjä täynnä olevaan pukuhuoneeseen kesken vaatteiden vaihdon, koska hänellä oli minulle "jotain asiaa". Kuinka vihasinkaan sitä.
Kävin myös kylämme nuorisotiloilla kaverien kanssa. Hengailimme, juttelimme, pelasimme biljardia, pidimme hauskaa. Ei mennyt kauaa, kun hän oli siellä iltavalvojana. Siellä hän jälleen kerran seisoskeli tärkeänä, teki itsestään numeroa, keitti kahvia ja kertoi yläasteikäisille nuorille pillukulli vitsejä. Lopetin nuokkarilla käymisen.
Kun yläaste loppui ja lähdin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, ajattelin, että tilanne helpottaa. Todellisuudessa koko pakka räjähti silloin käsiin. Hän oli kymmenien kilometrien päässä, mutta silti läsnä. Puhelin soi monta kymmentä kertaa päivässä. Ei hänellä mitään tikkua suurempaa asiaa ikinä ollut, hän halusi tietää missä olen ja kenen kanssa. Häntä ahdisti, ettei tuntenut kaikkia uusia kavereitani. Aiemminhan kaikki minun kaverini olivat olleet hänenkin kavereitaan.
Aamuisin piti ilmoittaa, että on herännyt ja iltaisin, että olen nyt menossa nukkumaan. Jos viesteihin ja puheluihin ei vastattu, syyllistettiin. Olin kiittämätön pentu, joka ei kunnioita vanhempiaan. Riitelimme usein. Yritin selittää hänelle ahdistustani ja tunteitani. Niitä vähäteltiin. Hän ei ymmärtänyt, hänhän vain rakastaa ja huolehtii, sehän on hänen tehtävänsä. Kaikissa asioissa syy käännettiin minuun. Yleensä olin kuvitellut kaiken. Sillä hänen käytöksensä oli normaalia huolehtimista. Niin kauan kuin olen alaikäinen, hänellä on oikeus kaikkeen, mitä hän tekee. "Sitten kun sinulla on omia lapsia, ymmärrät". Nyt minulla on. Kaksi omaa lasta. Mutten ymmärrä vieläkään.
Laitoin välit poikki parikymppisenä. Väsyneenä, pelokkaana parikymppisenä. Soitin hänelle ja sanoin sanottavani. Hän puhui päälleni ja nauroi halveksuvasti. Löin luurin korvaan.
Olen aina vähän pelännyt isääni. Eikä se ole ollut mitään kunnioittavaa tai auktoriteetistä johtuvaa pelkoa. Vaan pelkoa siitä, mitä hän seuraavaksi keksii, mistä hän ärähtää ja aloittaa syyllistämisen, haukkumisen ja pilkkaamisen. Pelkoa siitä, mitä tapahtuu, kun ei tee hänen mielensä mukaan.
Isäni on ihminen, joka imi minusta kaiken elämänhalun. Hän teki itsestään minun elämäni pääosan esittäjän tukahduttamalla minut ja kontrolloimalla kaikkia päätöksiäni. Sen jälkeen kun pistin välit poikki, pelkäsin. Vielä enemmän. Pelkäsin puhelintani, sillä se saattoi soida tai piipata uuden haukkumisviestin merkiksi milloin vain. Pelkäsin omassa kodissani, jos hän tuleekin oven taakse ja vaatii päästä sisään. Pelkäsin kaduilla, koska tiesin, että hän seuraa ja kyttää minua.
Hän oli aina ja kaikkialla. Kokoajan läsnä. Hän vei minulta elämäniloni ja itsekunnioitukseni. Häpesin itseäni ja syyllistin itseäni aivan kaikesta. Hänen takiaan sairastuin vuosia kestävään masennukseen. Hän on saanut minut epäilemään itseäni, mielenterveyttäni ja olen itkenyt itseni uneen monet kerrat miettiessäni, onko vika minussa, olenko minä todella syyllinen kaikkeen tähän, onko tämä oikeasti normaalia. Minä kuitenkin halusin vain elää omaa elämääni.
Vuosien prosessoinnin ja toipumisen ja keskusteluavun jälkeen olen päässyt asiasta yli ja hänen otteestaan irti.
Minulla ei ole enää isää. Tai on hän tuolla jossain mutta. Minulla ei ole isää.
Mikä on narsistille pahinta? Huomiotta jääminen. Jos hän soitti, niin sillä ei ollut väliä olinko vastatessani iloinen vai vihainen. Tärkeintä oli, että vastasin. Että hän sai jonkin reaktion aikaan, koska oli se reaktio mikä tahansa hän pystyi kääntämään sen itselleen voitoksi ja eduksi. Niinpä minä hiljenin. En vastannut enää yhteenkään puheluun tai viestiin. Ja vaikka kuinka hän ärsytti, vaikka kuinka häntä vihasin ja vaikka hän kuinka yritti saada jotain reaktiota aikaiseksi, pidin pääni. Vaikka kuinka halusin kirjoittaa hänelle tai soittaa ja huutaa tätä vääryyttä, ahdistusta ja vihaa sisälläni, annoin olla. Vaihdoin puhelinnumeroni ja sähköpostiosoitteeni, laitoin tietoni salaisiksi. Hetken sai olla rauhassa, kunnes hän sai tietoni aina jostain ja sama ralli jatkui. Poistin viestit, estin numerot, yritin unohtaa. Ja pikkuhiljaa yhteydenotot vähenivät. Nykyään tulee pari viestiä vuodessa. En edelleenkään vastaa.
En ole pitkävihainen ihminen. Inhoan riitelyä ja haluan sopia nopeasti. Mutta tässä ei ole kyse enää riitelystä. Tiedän, mihin isäni pystyy ja mitä vahinkoa hän saa minussa aikaan. Arpeni ovat ehkä jo parantuneet, mutta niihin koskee, kun niitä ajattelee. Enkä halua, että ne revitään auki. Haluan suojella itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti