Mulla on ollu suhteellisen huono itsetunto aina. Tai no, ainakin niin kauan ku jaksan muistaa. Suurimmat arvet mulla on ulkonäössä ja suurin syy niihin on koulukiusaaminen.
Me muutettiin mun äidin työn perässä mun synnyinpaikkakunnalta pikkupaikkakunnalle. Kesken ala-asteen. Isommalta paikkakunnalta pienemmälle. Isosta koulusta pieneen kouluun. Eikä siihen muuta tarvittu. Meidän pienellä luokalla oli viisi tyttöä ja kymmenisen poikaa. Kaikki olivat tunteneet toisensa koko pienen ikänsä. Pienellä paikkakunnalla kaikki oli lähes naapureita keskenään, kun koko taajama mahtuu kahden neliökilometrin sisään. Jäin heti ulkopuoliseksi. Uusi tyttö, erilainen, jota lähtökohtaisesti heti syrjittiin. Jätettiin yksin. Näin aikuisiällä olen tajunnut sen, ettei mua välttämättä tahallisesti jätetty ulkopuolelle. Lapset vaan käyttäytyy usein niin. Vanhat kaverit menee uusien ohi. Hyvät ystävät ovat tärkeämpiä kuin uudet tuttavat. Pieneen piiriin on vaikea päästä sisälle. Mutta se jatkuva kolmantena pyöränä oleminen ja yksinäisyys iskosti syvälle mun päähän ajatuksen, että oon vääränlainen enkä ole riittävä tällaisena kuin olen. Kukaan ei halua olla mun kanssa, koska mä en kelpaa niille. Mä ajattelin, etten kelpaa muille omana itsenäni, rupesin kadehtimaan muita ja vertasin itseäni kaikkiin lähes joka asiassa. Halusin olla kuka tahansa muu paitsi minä.
Tai teenhän mä edelleen niin. Toisinaan. En yhtä usein ja yhtä mustavalkosesti, mutta teen niin edelleen.
Mun ala-asteajoista on jo yli 13 vuotta aikaa, mutta silti tänäkin päivänä mä koen alemmuutta monien ihmisten seurassa. Vertailen itseäni muihin ja oon aina se rumempi, lihavampi, laiskempi, vähiten menestynyt elämässä, tylsempi ja niin edelleen. Lähtökohtasesti muut on aina parempia. Ja vieläkin jos kaupassa tai kadulla mua vastaan tulee 10-13 vuotiaita nuoria, mua jännittää mennä niiden ohi. Kyllä, 26-vuotias Viivi pelkää yhä ala-astetta.
Mut mistä huono itsetunto pääasiassa koostuu? Epävarmuudesta. Siitä, ettei osaa tai tiedä. Ei osaa vastausta tai ei tiedä miten käyttäytyä. Siitä, että katsoo liikaa muita ja liian vähän itseään ja elää muiden asettamien ehtojen mukaan. Paitsi lähiympäristö myös media ja tää koko maailma asettaa meille paineita siitä, millasia meidän pitäis olla. Meille tuputetaan tiettyjä kauneusihanteita, pitäis olla urheilullinen, menestynyt urallaan, hyvässä ja arvostetussa ammatissa, rikaskin, itsenäinen ja vahva.
Kaiken tän tuputtamisen ja mainonnan keskellä me hukataan itsemme ja unohdetaan ketä me ollaan. Ei osata määritellä omaa totuutta. Mikä on mulle kaunista, missä mä oon menestyny, mitkä asiat tekee musta rikkaan.
Helposti ajatellaan, että itsetunto on vain ulkonäkö ja kauniilla ihmisillä on automaattisesti hyvä itsetunto. Sitä ei kuitenkaan voi rakentaa pelkän ulkonäön varaan, sillä ihminen on paljon muutakin kuin ulkonäkö. Luonne, ajatukset, haaveet, toiveet, tavotteet, tunteet, mieli, työ, harrastukset, ura, ihmissuhteet, vanhemmuus...
Näennäisesti kaunis ihminen voi kärsiä huonosta itsetunnosta, jos hän ei tiedä mitä elämältä haluaa tai hänellä on puutteelliset sosiaaliset taidot.
Hyvä itsetunto tulee siitä, kun teet asioita, joita haluat tehdä, joita rakastat ja joissa olet hyvä. Kun kuuntelet itseäs ja teet sen mukaan, niin sillon sulla on hyvä olla itses kanssa. Silloin sä näät elämässä hyviä puolia ja koet enemmän positiivisia tunteita ja tunnet itsesi tärkeäksi ja riittäväksi.Ja sillon, kun saat tehdä mitä haluat ja olla sellanen ku haluat ja sulla on hyvä olla itses kanssa, sä oot hyvä myös muille. Sulla ei oo tarvetta vertailla itseäs muihin ja kadehtia muita tai muiden saavutuksia. Sä osaat olla aidosti onnellinen ihmisten puolesta. Koska tiedät, ettei toisten onni, rikkaus tai vaikka kauneus ole sulta pois. Se, että joku on kaunis, ei tarkota sitä, ettetkö sä olisi. Ja se, että joku on onnellinen ja näyttää sen, ei tarkoita sitä, ettetkö sä vois saavuttaa onnea itse.
