Masennuksen monet kasvot

Mä makaan sängyssä. Pitäis lähteä kouluun. Ahistaa. Ahistaa nousta, pukea, syödä ja lähteä. Ahistaa olla lähtemättä. Olo on voimaton, vaikka on nukkunut kellon ympäri. Nukkuminen ei auta väsymykseen. Mistään ei saa otetta. Kaikki kasaantuu päälle. En lähde kouluun. Tänäänkään. Poissaolo tunteja on  kertynyt parin kuukauden ajalta paljon. Liikaa. Ahistaa. Opettaja soittelee perään ja kyselee missä olen. En jaksa enkä pysty. Jatkan unia.
Herään väsyneenä. Pitäisi syödä. Jääkaapissa on vain valo. No, sitten en syö. Ei kyllä ole nälkäkään. Kauppaan en lähde. En halua nähdä ketään. En halua esittää iloista ja reipasta ja valehdella. Vaikka valehtelu on muuttunut helpommaksi. "Hyvää kuuluu". Se tulee jo ihan itsestään. Ja vaikken millään tavalla  näytä siltä, että hyvää kuuluu, ihmiset nielee sen.
Millään ei ole mitään väliä, elämässä ei ole iloa, mikään ei tunnu miltään, mihinkään tekemiseen ei jaksa tarttua ja mitään ei saa aikaiseksi. Kaikki on vain tasapaksua ja harmaata. Sumeaa. Itkettää, muttei pysty itkemään. Ei siitä mitään hyötyäkään olisi. Mikään tunne ei tule ulos. Kaikki on lukollisessa laatikossa sisälläni, avain on heitetty menemään ja kaikki siinä ympärillä on täyttynyt tyhjyydellä. Voimattomuudella. Välinpitämättömyydellä. Harmaudella. Aikaansaamattomuudella. Mikään ei tuo nautintoa eikä hyvää oloa. Ei jaksa vihata, ei surra, ei iloita. Millään ei ole väliä. Elämällä ei ole väliä. 
.
.
.
.
Meikkaan keittiön pöydän ääressä. Telkkarissa pyörii Ylen Aamu-tv, jota kuuntelen puolella korvalla. Olen lähdössä kouluun. Kun saan meikin valmiiksi, puen ja lähden kävelemään koululle. Kuuntelen musiikkia. Olen hyvällä tuulella. Viihdyn koulussa, siellä on ystäviä. Uusia, mielenkiintoisia ihmisiä. He ovat myös hyvällä tuulella ja iloisia nähdessään minut. Vaihdetaan kuulumiset, heitetään huonoa läppää. Olen oma itseni, hauska vitsiniekka, puhelias rääväsuu. 
Koulupäivä menee liian  nopeasti. Kotiin päin kävellessä alkaa ahdistaa. Kotona ei ole ystäviä. Siellä on mies, josta tunnen olevani erkaantunut. En voi olla oma itseni. Ahistaa ja seinät kaatuu päälle. Mutta siitä ei auta puhua. Toinen ei ymmärrä. 
Mikään ei tunnu miltään, kaikki on vaan suorittamista, kaikkea tehdään vaan tavan vuoksi. Täytän illat harrastuksilla ja televisio-ohjelmilla, jotta pääsisi pakoon tyhjyyttä. Turhuutta ja tietämättömyyttä. Aikaansaamattomuutta. En tiedä mitä haluan tehdä, en tiedä millainen  haluan olla. En tiedä kuka olen. En haluaisi olla tässä, mutten oikein jaksa lähteäkään. Ahistaa. Nukun huonosti. Jaksan kuitenkin hymyillä. Tai sitten se on vain opittu tapa. 

Molemmat esimerkit on suoraan mun omasta elämästä. Ja molemmat esimerkit on ajalta, kun sairastin masennusta. Mä sairastin masennusta useamman vuoden. Oon sairastanu sitä niin, että se on näkyny ja niin ettei kukaan ois uskonu. Oon käyny molemmissa ääripäissä. Siinä, kun ei pääse sängystä ylös ja tuntuu et hengittäminenkin sattuu ja siinä, kun päällepäin kaikki on hyvin ja kunnossa, mut sisällä on palasina.

Ja siks mua vituttaa ihmiset, jotka ei edes yritä ymmärtää.

"No, kyllä se siitä"
"Sullon nyt vaa vähä huono päivä"
"Se kaikki on vaan sun pään sisällä"
"Monella on asiat huonommin ku sulla"
"Lopeta se itsesäälissä kieriskely".
"Sähän näytät ihan hyvältä".
"Sähän jaksat kuitenkin harrastaa ja jutella ja käydä koulussa, ei sulla mitään ole".
"Muakin masentaa välillä".

Masennus on sairaus. Se ei parane vain ajattelemalla, että mene pois. Se ei parane vain nousemalla ylös ja lähtemällä liikkeelle. Se ei parane vähättelemällä ja pilkkaamalla. Masentunu ihminen ei aina oo vaan varjo itsestään, makaa pimeessä sängyllä ahdingossa tukka likasena ja takussa. Se voi olla sitä. Mut se voi olla myös iha mitä tahansa muutakin.
Mua vituttaa, että nykymaailmassa ei saa olla väsynyt. Ei saa olla masentunut. Ei saa olla paska fiilis eikä varsinkaan heikko. Pitää olla vahva, pärjätä yksin. Pitää osata kohdata vastoinkäymiset kaatumatta, pitää hymyillä ja jatkaa elämää, vaikka mies pettäis ja mummo kuolis. Ihmiset tykkää ilosista ihmisistä, kukaan ei jaksa valittajia ja negatiivisuutta. Älä vaan pyydä apua. Älä sano jos tuntuu pahalta. Älä ole heikko.

Tiiätkö mitä. Ole vaan.

Ei voi auttaa, jos ei tiedä. Pyydä rohkeasti apua. Sano ääneen, ettet jaksa. Mä tarviin apua. Mulla on ihan todella paska olla enkä pärjää yksin. Ja heti kun sen sanoo, parantuminen alkaa. Se ei tapahdu nopeesti eikä helposti. Mutta se tapahtuu. Ihmiset haluaa auttaa. Sun läheiset haluaa auttaa. Älä eristäydy. Sä oot arvokas ja sua rakastetaan. Sulla on merkitys. Sun elämällä on merkitys.
Masennus on rankkaa lähipiirille, mutta se, mitä masentunut tarvitsee on kuunteleminen. Ei tarvitse antaa vinkkejä ja ostaa elämänparannusoppaita tai viedä kaikkiin Suomen huvipuistoihin. Riittää, kun olet läsnä ja kuuntelet. Olet  kärsivällinen. Osotat, että välität.
Masennuksesta voi parantua. Se ei oo sun loppuelämä. Möröistä pääsee eroon, jos ne päästää ulos.  Opettele purkamaan ahdistusta. Puhu. Läheisille tai ammattilaiselle. Kirjota päiväkirjaa. Tai runoja.  Kuuntele musiikkia. Laula. Liiku.
Mitä tahansa, mikä helpottaa.

Elämän voimavarat

Kiitos kaikille, jotka kävi lukemassa edellisen postauksen, teitä on ihan hirveen paljon! Olen myös saanut todella paljon positiivista palautetta ja vaikka postauksen kirjottaminen oli vaikeeta ja mietin pitkään julkaisenko, niin onneksi julkaisin! Oon tosi onnellinen siitä, että postaus tavotti ihmisiä, jotka pystyivät samaistumaan aiheeseen ja saivat vertaistukea. Vertaistuki on yksi isoimpia asioita, mitä ihminen tarvitsee, oli elämäntilanne mikä tahansa.

Tässä postauksessa ajattelin näin leppoisan sunnuntain kunniaks sitten perehtyä mun elämän voimavaroihin ja niihin asioihin, mitkä saa mut jaksamaan ja hyvälle tuulelle. Vähän positiivisempi postaus tähän väliin.

1. Parisuhde
Toimiva, hyvä, rakkaudellinen parisuhde. Tai avioliitto oikeastaan. Mä oon tosi onnellinen siitä, että oon löytäny mun rinnalle miehen, joka rakastaa ja arvostaa mua. Sellasen, jonka kanssa on hyvä olla, voi hassutella ja hullutella, nauraa yhdessä, itkeä yhdessä, tehä asioita yhdessä, joka tulee halaamaan mua työpäivän jälkeen, läimäyttää kankulle ku kävelee ohi, flirttailee mun kanssa, saa mut tuntemaan itseni maailman kauneimmaks naiseks, tulee peittelemään illalla nukkumaan, pussailee ja sanoo rakastavansa. Jonka kanssa mä voin olla täysin oma itseni ilman minkäänlaista häpeää ja jonka syliin saan aina mennä, vaikka olisin miten paska tahansa.





















2. Lapset
Meitä on siunattu kahdella ihanalla lapsella. Pojalla ja tytöllä. Nelivuotias poikamme on ihan maailman paras tyyppi. Hän on ajattelevainen, empaattinen, kaikkien kaveri, huumorintajuinen ja lämmin. Hän opettaa mulle maailmasta joka päivä jotain uutta ja saa mut aina nauramaan jutuillaan. Ja kahden kuukauden ikäinen tyttövauva ihmettelee ympäristöään suurilla silmillään ja nukkuu lähes täysiä öitä.

3. Liikunta
Mä oon oppinu nauttimaan liikunnasta vasta aikuisiällä. Ja vasta ihan lähiaikoina oon oppinu sen, et urheileminen ei oo yhtä kuin kuntosali. Mulla on ollu alkuvuoden missiona harrastaa sellasta liikuntaa mitä haluan ja mitä tekee mieli. Siksipä oon alottanu joogan ja tanssin. Olin pari viikkoo sitten ekalla tanssitunnilla vuosikausiin ja miten hyvä fiilis mulla oli sen jälkeen. Olin hikinen, väsynyt ja kipee, mutta ihan älyttömän onnellinen. Sitten ku lumet sulaa ja pääsen juoksemaan pihalle niin voin heivata mun salikortin hetkeks.

4. Valokuvaus
Obviously. Mun rakkain harrastus, josta tulee mun ammatti. Tätä on vaikee selittää, mutta kun saan kuvata, tunnen itseni tärkeeksi. Oon onnellinen, kun saan kuvata ja taltioida hetkiä ja toteuttaa itseäni. Ehkä se itsensä toteuttaminen on tärkeintä tässä. Mulla on sammumaton jano kehittyä ja oppia uutta valokuvauksesta. Mun itsetunto paranee kuvatessa, koska teen silloin jotain sellasta missä oon hyvä ja vaikka saisin kritiikkiä, se ei kaada mua vaan siitä saa enemmän virtaa oppia ja kehittyä. 

5. Ystävät
Miten ihania ihmisiä mulla onkaan elämässä! Oon kiitollinen ihan jokasesta, jotka elää mun kanssa tätä elämää ja joiden elämässä mä saan olla mukana. Mullon ollu tosi paljon paskoja "ystäviä", jotka on lähteny mun viereltä sillon, ku olisin eniten heitä tarvinnu tai jotka ei koskaan pitäny yhteyttä. Ja näin myöhemmin oon tajunnu sen, että mun ystävä on se, jolle mä voin näyttää niin sanotusti sen pimeyden, mikä mun sisällä on ja joka on siinä vieressä siitä huolimatta. Mun ystävät tukee mua mun valinnoissa ja päätöksissä, ne sanoo jos mokaan ja ne auttaa takas pystyyn, jos kaadun. Joskus ne nauraa varttitunnin ensin, mutta kuitenkin.

6. Oma aika, omat jutut
Täähän on selvä asia, että lapsiperheessä se oma aika on vähäsempää, mutta me yritetään järjestää molemmille tasapuolisesti omaa aikaa sekä kotona että muualla. Ja mä oon tyytyväinen siihen, miten paljon mulla sitä omaa aikaa on. Saan aika vapaasti käydä kavereiden kanssa kahvilla, kuvailemassa, lenkillä ja niin edelleen. Ja saan olla myös yksin kotona. Ja sillon ku oon yksin kotona mulla on omat jutut. Mitä sillon tekeekään mieli tehdä, mut sillon mä en siivoo. Tai tee mitään muutakaan kotitöitä. Mä teen sitä, mitä mä sillä hetkellä tarviin. Löhöön sohvalla ja katon Viaplayta, luen, kuuntelen musiikkia ja laulan, tanssin, joogaan, leivon. Lataan akkuja tavalla tai toisella.

Tätä postausta kirjottaessa tuli tosi hyvälle tuulelle. Mä suosittelen listaamaan omia voimavaroja ja asioita, mitkä saa sut hyvälle tuulelle ja jaksamaan.

Pus.

Elämä narsistin varjossa

Tätä postausta on todella vaikea kirjoittaa. Mutta koska aihe on pyörinyt vahvana mielessä jo pidemmän aikaa, niin se selkeesti haluaa tulla kirjoitetuksi.
Mikä tässä on niin vaikeeta? Ehkä se, että aihe on hyvin henkilökohtanen. Se on myös eittämättä eniten negatiivisuutta elämääni tuonut yksittäinen asia. Mutta vaikeimman tästä tekee se, etten haluaisi antaa tälle asialle huomiota. Koska se käsitetään väärin ja siitä tulee todennäköisesti sanomista.

Mutta.

Jos joku saa tästä tekstistä rohkaisua, lohdutusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, on se kaiken arvoista.
Kerron kaiken omasta näkökulmastani, sen mitä minä elin ja koin, mitään poistamatta tai lisäämättä.

Jos joku kysyy minulta millainen lapsuuteni oli, vastaisin, että hyvin tavallinen. Muistan lapsuudestani varsin vähän asioita, mutta se mitä muistan oli hyvin tavallista perhe-elämää. Vanhempani olivat naimisissa, äiti kävi töissä, isä oli kotona, asuttiin rivitalossa, myöhemmin omakotitalossa, sain harrastaa, käytiin reissussa silloin tällöin. Vanhempani  riitelivät toisinaan, mikä tietysti oli lapsesta pelottavaa. Olin kuitenkin lapsi, enkä nähnyt kuin sen riidan, kuulin huudot ja ovien paiskomiset, tunsin mykkäkoulun kireän ilmapiirin. En tietenkään tiennyt syitä. Ei tarvinnut. Olin lapsi.

Teini-iässä alkoivat ongelmat. Koin silloin, että tietynlaista teini-ikään kuuluvaa kokeilunhalua, yksityisyyttäni ja vapauttani rajoitettiin. Minulla oli hyvin tarkat kotiintuloajat, oli koulu ilta tai viikonloppu. Jos myöhästyin niistä, tuli sanomista. Minun piti ilmoittaa tekstiviestein aina kouluun päästyäni, että olen koulussa. Jos unohdin, soitettiin rehtorille, joka tuli tarkistamaan luokasta, olenko paikalla. Se oli noloa.
En saanut pitää oman huoneeni ovea kiinni, koska ilmastointi. Mikäli ovi oli kiinni, hänen ei tarvinnut koputtaa ennen kuin tuli sisään. Hän tutki pöytälaatikoitani, luki päiväkirjaani, halusi lukea yksityisiä viestikeskusteluja kaverieni kanssa. "Vanhemman pitää saada tietää kenen kanssa ja mitä keskustelet". Hän halusi tietokoneeni salasanan, jotta voisi käydä tutkimassa sivuhistoriat ja keskustelut.
Koskaan ei saanut nukkua pitkään. Hän paukkasi aamulla huoneeseen, avasi verhot ja ikkunat ja repi peiton päältä. "Ei täällä koko päivää nukuta". Aivan kaikkea kontrolloitiin. "Ei tämä ole luottamuksen puutetta, tämä on normaalia vanhemman huolenpitoa".
Jos lähdin kotoa ilmoittamatta mihin menen, hän uhkasi soittavansa poliisit perään ja etsivänsä minut. Jos hänestä sanottiin jotain negatiivista, siitä sai lukea paikallislehdestä tai hän oli nostamassa kunnianloukkaussyytettä.
Harrastin tuolloin lentopalloa. Hän puhui itsensä joukkueemme huoltajaksi. Hän oli jokaikisellä pelireissulla mukana, seisoi kentän laidalla muka tärkeänä ja tuli nuoria tyttöjä täynnä olevaan pukuhuoneeseen kesken vaatteiden vaihdon, koska hänellä oli minulle "jotain asiaa". Kuinka vihasinkaan sitä.
Kävin myös kylämme nuorisotiloilla kaverien kanssa. Hengailimme, juttelimme, pelasimme biljardia, pidimme hauskaa. Ei mennyt kauaa, kun hän oli siellä iltavalvojana. Siellä hän jälleen kerran seisoskeli tärkeänä, teki itsestään numeroa, keitti kahvia ja kertoi yläasteikäisille nuorille pillukulli vitsejä. Lopetin nuokkarilla käymisen.

Kun yläaste loppui ja lähdin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, ajattelin, että tilanne helpottaa. Todellisuudessa koko pakka räjähti silloin käsiin. Hän oli kymmenien kilometrien päässä, mutta silti läsnä. Puhelin soi monta kymmentä kertaa päivässä. Ei hänellä mitään tikkua suurempaa asiaa ikinä ollut, hän halusi tietää missä olen ja kenen kanssa. Häntä ahdisti, ettei tuntenut kaikkia uusia kavereitani. Aiemminhan kaikki minun kaverini olivat olleet hänenkin kavereitaan.
Aamuisin piti ilmoittaa, että on herännyt ja iltaisin, että olen nyt menossa nukkumaan. Jos viesteihin ja puheluihin ei vastattu, syyllistettiin. Olin kiittämätön pentu, joka ei kunnioita vanhempiaan. Riitelimme usein. Yritin selittää hänelle ahdistustani ja tunteitani. Niitä vähäteltiin. Hän ei ymmärtänyt, hänhän vain rakastaa ja huolehtii, sehän on hänen tehtävänsä. Kaikissa asioissa syy käännettiin minuun. Yleensä olin kuvitellut kaiken. Sillä hänen käytöksensä oli normaalia huolehtimista. Niin  kauan kuin olen alaikäinen, hänellä on oikeus kaikkeen, mitä hän tekee. "Sitten kun sinulla on omia lapsia, ymmärrät". Nyt minulla on. Kaksi omaa lasta. Mutten ymmärrä vieläkään.

Laitoin välit poikki parikymppisenä. Väsyneenä, pelokkaana parikymppisenä. Soitin hänelle ja sanoin sanottavani. Hän puhui päälleni ja nauroi halveksuvasti. Löin luurin korvaan.

Olen aina vähän pelännyt isääni. Eikä se ole ollut mitään kunnioittavaa tai auktoriteetistä johtuvaa pelkoa. Vaan pelkoa siitä, mitä hän seuraavaksi keksii, mistä hän ärähtää ja aloittaa syyllistämisen, haukkumisen ja pilkkaamisen. Pelkoa siitä, mitä tapahtuu, kun ei tee hänen mielensä mukaan.
Isäni on ihminen, joka imi minusta kaiken elämänhalun. Hän teki itsestään minun elämäni pääosan esittäjän tukahduttamalla minut ja kontrolloimalla kaikkia päätöksiäni. Sen jälkeen kun pistin välit poikki, pelkäsin. Vielä enemmän. Pelkäsin puhelintani, sillä se saattoi soida tai piipata uuden haukkumisviestin merkiksi milloin vain. Pelkäsin omassa kodissani, jos hän tuleekin oven taakse ja vaatii päästä sisään. Pelkäsin kaduilla, koska tiesin, että hän seuraa ja kyttää minua.
Hän oli aina ja kaikkialla. Kokoajan läsnä. Hän vei minulta elämäniloni ja itsekunnioitukseni. Häpesin itseäni ja syyllistin itseäni aivan kaikesta. Hänen takiaan sairastuin vuosia kestävään masennukseen. Hän on saanut minut epäilemään itseäni, mielenterveyttäni ja olen itkenyt itseni uneen monet kerrat miettiessäni, onko vika minussa, olenko minä todella syyllinen kaikkeen tähän, onko tämä oikeasti normaalia. Minä kuitenkin halusin vain elää omaa elämääni.
Vuosien prosessoinnin ja toipumisen ja keskusteluavun jälkeen olen päässyt asiasta yli ja hänen otteestaan irti.
Minulla ei ole enää isää. Tai on hän tuolla jossain mutta. Minulla ei ole isää.

Mikä on narsistille pahinta? Huomiotta jääminen. Jos hän soitti, niin sillä ei ollut väliä olinko vastatessani iloinen vai vihainen. Tärkeintä oli, että vastasin. Että hän sai jonkin reaktion aikaan, koska oli se reaktio mikä tahansa hän pystyi kääntämään sen itselleen voitoksi ja eduksi. Niinpä minä hiljenin. En vastannut enää yhteenkään puheluun tai viestiin. Ja vaikka kuinka hän ärsytti, vaikka kuinka häntä vihasin ja vaikka hän kuinka yritti saada jotain reaktiota aikaiseksi, pidin pääni. Vaikka kuinka halusin kirjoittaa hänelle tai soittaa ja huutaa tätä vääryyttä, ahdistusta ja vihaa sisälläni, annoin olla. Vaihdoin puhelinnumeroni ja sähköpostiosoitteeni, laitoin tietoni salaisiksi. Hetken sai olla rauhassa, kunnes hän sai tietoni aina jostain ja sama ralli jatkui.  Poistin viestit, estin numerot, yritin unohtaa. Ja pikkuhiljaa yhteydenotot vähenivät. Nykyään tulee pari viestiä vuodessa. En edelleenkään vastaa.

En ole pitkävihainen ihminen. Inhoan riitelyä ja haluan sopia nopeasti. Mutta tässä ei ole kyse enää riitelystä. Tiedän, mihin isäni pystyy ja mitä vahinkoa hän saa minussa aikaan. Arpeni ovat ehkä jo parantuneet, mutta niihin koskee, kun niitä ajattelee. Enkä halua, että ne revitään auki. Haluan suojella itseäni.