Masennuksen monet kasvot

Mä makaan sängyssä. Pitäis lähteä kouluun. Ahistaa. Ahistaa nousta, pukea, syödä ja lähteä. Ahistaa olla lähtemättä. Olo on voimaton, vaikka on nukkunut kellon ympäri. Nukkuminen ei auta väsymykseen. Mistään ei saa otetta. Kaikki kasaantuu päälle. En lähde kouluun. Tänäänkään. Poissaolo tunteja on  kertynyt parin kuukauden ajalta paljon. Liikaa. Ahistaa. Opettaja soittelee perään ja kyselee missä olen. En jaksa enkä pysty. Jatkan unia.
Herään väsyneenä. Pitäisi syödä. Jääkaapissa on vain valo. No, sitten en syö. Ei kyllä ole nälkäkään. Kauppaan en lähde. En halua nähdä ketään. En halua esittää iloista ja reipasta ja valehdella. Vaikka valehtelu on muuttunut helpommaksi. "Hyvää kuuluu". Se tulee jo ihan itsestään. Ja vaikken millään tavalla  näytä siltä, että hyvää kuuluu, ihmiset nielee sen.
Millään ei ole mitään väliä, elämässä ei ole iloa, mikään ei tunnu miltään, mihinkään tekemiseen ei jaksa tarttua ja mitään ei saa aikaiseksi. Kaikki on vain tasapaksua ja harmaata. Sumeaa. Itkettää, muttei pysty itkemään. Ei siitä mitään hyötyäkään olisi. Mikään tunne ei tule ulos. Kaikki on lukollisessa laatikossa sisälläni, avain on heitetty menemään ja kaikki siinä ympärillä on täyttynyt tyhjyydellä. Voimattomuudella. Välinpitämättömyydellä. Harmaudella. Aikaansaamattomuudella. Mikään ei tuo nautintoa eikä hyvää oloa. Ei jaksa vihata, ei surra, ei iloita. Millään ei ole väliä. Elämällä ei ole väliä. 
.
.
.
.
Meikkaan keittiön pöydän ääressä. Telkkarissa pyörii Ylen Aamu-tv, jota kuuntelen puolella korvalla. Olen lähdössä kouluun. Kun saan meikin valmiiksi, puen ja lähden kävelemään koululle. Kuuntelen musiikkia. Olen hyvällä tuulella. Viihdyn koulussa, siellä on ystäviä. Uusia, mielenkiintoisia ihmisiä. He ovat myös hyvällä tuulella ja iloisia nähdessään minut. Vaihdetaan kuulumiset, heitetään huonoa läppää. Olen oma itseni, hauska vitsiniekka, puhelias rääväsuu. 
Koulupäivä menee liian  nopeasti. Kotiin päin kävellessä alkaa ahdistaa. Kotona ei ole ystäviä. Siellä on mies, josta tunnen olevani erkaantunut. En voi olla oma itseni. Ahistaa ja seinät kaatuu päälle. Mutta siitä ei auta puhua. Toinen ei ymmärrä. 
Mikään ei tunnu miltään, kaikki on vaan suorittamista, kaikkea tehdään vaan tavan vuoksi. Täytän illat harrastuksilla ja televisio-ohjelmilla, jotta pääsisi pakoon tyhjyyttä. Turhuutta ja tietämättömyyttä. Aikaansaamattomuutta. En tiedä mitä haluan tehdä, en tiedä millainen  haluan olla. En tiedä kuka olen. En haluaisi olla tässä, mutten oikein jaksa lähteäkään. Ahistaa. Nukun huonosti. Jaksan kuitenkin hymyillä. Tai sitten se on vain opittu tapa. 

Molemmat esimerkit on suoraan mun omasta elämästä. Ja molemmat esimerkit on ajalta, kun sairastin masennusta. Mä sairastin masennusta useamman vuoden. Oon sairastanu sitä niin, että se on näkyny ja niin ettei kukaan ois uskonu. Oon käyny molemmissa ääripäissä. Siinä, kun ei pääse sängystä ylös ja tuntuu et hengittäminenkin sattuu ja siinä, kun päällepäin kaikki on hyvin ja kunnossa, mut sisällä on palasina.

Ja siks mua vituttaa ihmiset, jotka ei edes yritä ymmärtää.

"No, kyllä se siitä"
"Sullon nyt vaa vähä huono päivä"
"Se kaikki on vaan sun pään sisällä"
"Monella on asiat huonommin ku sulla"
"Lopeta se itsesäälissä kieriskely".
"Sähän näytät ihan hyvältä".
"Sähän jaksat kuitenkin harrastaa ja jutella ja käydä koulussa, ei sulla mitään ole".
"Muakin masentaa välillä".

Masennus on sairaus. Se ei parane vain ajattelemalla, että mene pois. Se ei parane vain nousemalla ylös ja lähtemällä liikkeelle. Se ei parane vähättelemällä ja pilkkaamalla. Masentunu ihminen ei aina oo vaan varjo itsestään, makaa pimeessä sängyllä ahdingossa tukka likasena ja takussa. Se voi olla sitä. Mut se voi olla myös iha mitä tahansa muutakin.
Mua vituttaa, että nykymaailmassa ei saa olla väsynyt. Ei saa olla masentunut. Ei saa olla paska fiilis eikä varsinkaan heikko. Pitää olla vahva, pärjätä yksin. Pitää osata kohdata vastoinkäymiset kaatumatta, pitää hymyillä ja jatkaa elämää, vaikka mies pettäis ja mummo kuolis. Ihmiset tykkää ilosista ihmisistä, kukaan ei jaksa valittajia ja negatiivisuutta. Älä vaan pyydä apua. Älä sano jos tuntuu pahalta. Älä ole heikko.

Tiiätkö mitä. Ole vaan.

Ei voi auttaa, jos ei tiedä. Pyydä rohkeasti apua. Sano ääneen, ettet jaksa. Mä tarviin apua. Mulla on ihan todella paska olla enkä pärjää yksin. Ja heti kun sen sanoo, parantuminen alkaa. Se ei tapahdu nopeesti eikä helposti. Mutta se tapahtuu. Ihmiset haluaa auttaa. Sun läheiset haluaa auttaa. Älä eristäydy. Sä oot arvokas ja sua rakastetaan. Sulla on merkitys. Sun elämällä on merkitys.
Masennus on rankkaa lähipiirille, mutta se, mitä masentunut tarvitsee on kuunteleminen. Ei tarvitse antaa vinkkejä ja ostaa elämänparannusoppaita tai viedä kaikkiin Suomen huvipuistoihin. Riittää, kun olet läsnä ja kuuntelet. Olet  kärsivällinen. Osotat, että välität.
Masennuksesta voi parantua. Se ei oo sun loppuelämä. Möröistä pääsee eroon, jos ne päästää ulos.  Opettele purkamaan ahdistusta. Puhu. Läheisille tai ammattilaiselle. Kirjota päiväkirjaa. Tai runoja.  Kuuntele musiikkia. Laula. Liiku.
Mitä tahansa, mikä helpottaa.