Luonto ei ole sekaisin, sinä olet

Tämä talvi on ollut poikkeuksellinen. Ainakin mikäli on mediaa, somea ja kanssaihmisiä uskominen. Ilma on poikkeuksellisen lämmin, sateet tulevat pääsääntöisesti vetenä, lukuunottamatta Lappia, jossa lunta on ennätysmäärä. Etelässä on tuskailtu, kun ei pääse luistelemaan, laskettelemaan ja hiihtämään. Finlandia-hiihtokin on peruttu ensimmäistä kertaa ja juurikin lumipulan takia. 57-vuotias äitini sanoi, ettei toista tällaista talvea muista. Pajunkissoja pääsee keräämään joulukuussa, tammikuussa saadaan ennätyssuuri suppilovahvero saalis. Kaikkialla kuulee sanottavan kuinka luonto on sekaisin.

Mutta voiko luonto mennä sekaisin? Eikö luonto vain reagoi ympäröivään säähän ja ilmastoon? Ei luonto katso kalenterista, että kappas, nythän on joulukuu, tuossa teille metri lunta ja paukkupakkaset. Tai toukokuussa huomaa, että ei hitto, kevään pitäisi olla kauneimmillaan, mutta vieläkin on lämpötilat alle nolla, sori tyypit! Ei, luonto ei ymmärrä sen enempää kalenterikuukausia kuin juhlapyhiäkään. Jos jouluna on kesäkelit, niin luonto kukkii, se nyt vaan on fakta eikä se tarkoita, että luonto olisi sekaisin.

Voiko poikkeuksellisen lämmin talvi sitten johtua ilmastonmuutoksesta? Ei tietenkään, ilmastonmuutoshan on myytti. Hah. Olispa.
Leutoja talvia on ollut aina, mikä ei sinällään ole poikkeustila. Kuitenkin, jos tarkastellaan keskilämpötiloja, kärkipäässä ovat viimeisimmät vuodet, tarkemmin sanottuna vuodet 2015-2018 ovat olleet mittaushistorian kuumimmat. Jäätiköt sulavat, lämpöaallot piinaavat, sään ääri-ilmiöt yleistyvät. Saamme jatkuvasti käsiimme uutta tietoa ja uusia raportteja ilmaston lämpenemisestä, ihmiset lakkoilevat ja pitävät mielenosoituksia, asiaa tutkitaan jatkuvasti ja hallituksessa tehdään päätöksiä ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. Silti näyttää ikävästi siltä, että olemme myöhässä ja liian hitaita.

Minulle ilmastoahdistus on tuttua. Minulla on kaksi pientä lasta ja väkisinkin jää miettimään, millainen heidän tulevaisuutensa maailma on. Ja vaikka kaikki nämä edelläolevat asiat ovat tiedossa, minusta tuntuu, ettei ihmisiä kiinnosta. Oma hyvinvointi ja omat mieltymykset ovat tärkeämpiä asioita, kuin ilmasto. Saavutetusta elintasosta ei hevin luovuta ja shoppailu yksinkertaisesti on kivaa ajanvietettä. Meidän perhe tarvitsee kaksi autoa, koska toinen voi mennä rikki ja ulkomaille on päästävä ainakin viisi kertaa vuodessa, koska ikuinen matkakuume. Liha nyt vain on liian hyvää ja tavarat on saatava uusina, käytetty hajoaa kuitenkin heti.
 Aivosi saattavat nyt nyrjähtää, kun kerron, että kaiken tuon voi tehdä myös ilmastoystävällisesti. Voit matkustaa ilmastoystävällisesti, voit shoppailla ilmastoystävällisesti, käytetty tavara ei hajoa heti ja kaikkea ei tarvitse aina omistaa, voi lainata tai vuokrata. Ilmastoteot eivät ole rakettitiedettä. Ilmastoteot eivät tarkoita automaattisesti asioista luopumista vaan ne ovat pikemminkin tapoja löytää ilmastoystävällinen tie. Voinko syödä eri tavalla, jotta syömiseni ei kuluttaisi ilmastoa niin paljon? Voisinko liikkua paikasta toiseen niin, että hiilijalanjälkeni ei kasva? Miten matkustaisin niin, ettei se aiheuttaisi kohtuutonta taakkaa ilmastolle? Olisikohan jollain tutulla, kaverilla, naapurilla lainata mehustinta, jota tarvitsen vain kerran vuodessa?

Onko nyt siis tarve ahdistua? Ei, koska ahdistus ei auta. Onko paniikin aika? Ei, paniikkikaan ei taida auttaa. Onko nyt sitten tekojen aika? Todellakin! Jos jotain, niin nyt on tekojen aika. Meidän pitää lopettaa vain puheet luonnon sekoamisesta ja siirtyä tekoihin. Sellaisiin tekoihin, ettei se ympärillä oleva luonto tuhoudu ja myös me sen ympärillä. Ilmasto muuttuu, meidänkin on muututtava. Valittaminen, vastaanvänkääminen ja tekosyiden keksiminen on so last season. Niinkuin on kohta vuodenajatkin.

Melkein vuosi sitten

Eksyin yhteen blogiin, kun selailin puhelimella päättömänä netin ihmeellistä maailmaa ja somea. Siellä oli mielenkiintoisia ja rohkeita kirjoituksia omasta elämästä, kipeistä aiheista ja traumoista. Ainut huono puoli oli se, että sitä blogia oli päivitetty viimeksi melkein vuosi sitten.

Se blogi oli mun oma.

Hupsis. Mä koen olevani hyvin vahvasti tunne- ja taideihminen. Tunnen asiat voimakkaasti, syvästi ja näkyvästi. Mun ympärillä oleville ei jää yleensä epäselväks mun päivän fiilis. Näytän tunteet yhtä selkeesti ja vahvasti kuin mitä koen ne. Yleensä se on hyvä asia, joskus huono. Ja taideihmisen musta tekee se, että mä rakastan valokuvaamista, musiikkia, tanssia, esiintymistä, teatteria, kirjottamista, kirjoja ja elokuvia. Musta on ihana katsoa, kun ihmiset heittäytyy ja antaa jotain itsestään muille, oli se sitten avointa esiintymistä laulamisen tai tanssin muodossa tai kolumni hesarissa.
Mutta mun suhde kirjottamiseen muuttuu vähän samalla tavalla kuin musiikkimaku: kirjotan asioista, jotka inspiroi mua sillä hetkellä ja tyylilaji vaihtelee. Mä en osaa pakottaa kirjottamista, sitä vois ehkä yrittää vähän harjotella. Mutta mä oon kirjottajana vielä vähän sellanen fiiliskirjottaja: mulle iskee vahvasti inspiraatio ja tunne, että nyt pitää saada nää ajatukset ylös, paperille tai näytölle. Viimeaikoina oon kirjottanu novellia, ennen sitä kirjottelin omaksi iloksi biisejä. Ja sitten ennen sitä oli tää blogi. Toisinaan mulla on valtava tarve saada paperille kerrottua mun oma mielipide, mun oma kokemus, mun oma tarina. Toisinaan taas itken tän maailman vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Ja sitten mun on pakko heittäytyä omasta elämästä pois ja kirjottaa jotain täysin fiktiivistä ihmisistä, joita ei oo olemassa, joille saan keksiä omat onnet ja onnettomuudet ja päättää heidän elämästä.

Mutta jos nyt tälleen tiivistetysti kerron vuoden tapahtumat, niin voidaan aloittaa sit suhteellisen puhtaalta pöydältä tää homma. Eli tässä kaikki, mitä teidän on syytä tietää mun vuoden mittasesta blogitauosta:

• Alotin valokuvausopinnot! 
• Ja oon saanut kuvata ihan mielettömän määrän ihania ihmisiä, juhlia ja hetkiä.
• Kävin Lintsillä vanhassa vuoristoradassa ja Suomenlinnassa kuvaamassa ja haistelemassa merta.
• Jätin punaisen lihan pois mun ruokavaliosta.
• Jätin lihan pois mun ruokavaliosta.
• Olin tammikuun vegaanihaasteella, jota oon jatkanut nyt enemmän ja vähemmän.
• Äänestin eduskuntavaaleissa.
• Kuuntelin niin paljon Lauri Tähkän Palavaa vettä biisiä, että esikoinen, kohta 5v, osaa sen ulkoa.
• En voi sietää Arttu Wiskarin musiikkia ja silti sitä löytyy mun kuunnelluimpien biisien joukosta Spotifystä, en tiiä, miten se on mahdollista. 
• Podin ja poden loputonta ilmastoahdistusta.
• Oon shoppaillu enemmän kirppareilla.
• Tanssin koko viime vuoden ja nautin siitä täysillä.
• Mutta innostuin jälleen juoksusta ja tanssi sai jäädä.
• Juoksin kympin Kuopio maratonilla viime syyskuussa.
• Ja ilmottauduin puolikkaalle nyt tulevalle Kuopio maratonille syyskuulle.
• Tilasin hesarin.
• Oon tutustunut ihan mielettömän ihaniin ihmisiin. 
• Loikoilin vaahtokylvyssä mun miehen kanssa hääpäivänä. Ja söin suklaata. 
• Uskaltauduin kameran eteen alusvaatteisillani.
• Olin Reino Nordinin, Tuure Kilpeläisen, Lauri Tähkän ja Teflon Brothersien keikalla. Ja Popedan keikalla, mut lähettiin viiden minuutin jälkeen pois, kun se oli aika huono.
• Rikoin mun lähes kaikki jouluperinteet ja silti joulu oli ihana joulu. 
• Olin elämäni ensimmäistä kertaa viihteellä uutena vuotena! 
• Aloin käydä jälleen psykologilla.
• Rakas kuopus täytti vuoden.
• Alotin jälleen rakkaan teatteriharrastuksen!
• En käynyt kertaakaan hierojalla. 
• Edelleen venyttely on ärsyttävää.
• Sain viikonlopputöitä ja se paikka on just täydellinen tähän elämäntilanteeseen. 
• Värjäsin hiukset punaseks.
• Kävin juhlimassa monta monituista iltaa.
• Olin kipeenä enemmän kuin edellisenä viitenä vuotena.
• Täytin 27, eli rokkari-ikä alko. 
• Oon nauranu esikoisen verbaaliselle lahjakkuudelle. 
• Oon seurannu kuopuksen maailman vallotusta ja tsempannu ensiaskeliin. 
• Tällä hetkellä lempibiisit on Mikael Gabriel-Löytäjä saa pitää, Nik Kershaw-The Riddle, Vesala-Uusia unelmia ja Antti Tuisku-Valittu kansa.

Olkaapa hyvät. 

Itsetunto

Mulla on ollu suhteellisen huono itsetunto aina. Tai no, ainakin niin kauan ku jaksan muistaa. Suurimmat arvet mulla on ulkonäössä ja suurin syy niihin on koulukiusaaminen.
Me muutettiin mun äidin työn perässä mun synnyinpaikkakunnalta pikkupaikkakunnalle. Kesken ala-asteen. Isommalta paikkakunnalta pienemmälle. Isosta koulusta pieneen kouluun. Eikä siihen muuta tarvittu. Meidän pienellä luokalla oli viisi tyttöä ja kymmenisen poikaa. Kaikki olivat tunteneet toisensa koko pienen ikänsä. Pienellä paikkakunnalla kaikki oli lähes naapureita keskenään, kun koko taajama mahtuu kahden neliökilometrin sisään. Jäin heti ulkopuoliseksi. Uusi tyttö, erilainen, jota lähtökohtaisesti heti syrjittiin. Jätettiin yksin. Näin aikuisiällä olen tajunnut sen, ettei mua välttämättä tahallisesti jätetty ulkopuolelle. Lapset vaan käyttäytyy usein niin. Vanhat kaverit menee uusien ohi. Hyvät ystävät ovat tärkeämpiä kuin uudet tuttavat. Pieneen piiriin on vaikea päästä sisälle. Mutta se jatkuva kolmantena pyöränä oleminen ja yksinäisyys iskosti syvälle mun päähän ajatuksen, että oon vääränlainen enkä ole riittävä tällaisena kuin olen. Kukaan ei halua olla mun kanssa, koska mä en kelpaa niille. Mä ajattelin, etten kelpaa muille omana itsenäni, rupesin kadehtimaan muita ja vertasin itseäni kaikkiin lähes joka asiassa. Halusin olla kuka tahansa muu paitsi minä.

Tai teenhän mä edelleen niin. Toisinaan. En yhtä usein ja yhtä mustavalkosesti, mutta teen niin edelleen.

Mun ala-asteajoista on jo yli 13 vuotta aikaa, mutta silti tänäkin päivänä mä koen alemmuutta monien ihmisten seurassa. Vertailen itseäni muihin ja oon aina se rumempi, lihavampi, laiskempi, vähiten menestynyt elämässä, tylsempi ja niin edelleen. Lähtökohtasesti muut on aina parempia. Ja vieläkin jos kaupassa tai kadulla mua vastaan tulee 10-13 vuotiaita nuoria, mua jännittää mennä niiden ohi. Kyllä, 26-vuotias Viivi pelkää yhä ala-astetta.

Mut mistä huono itsetunto pääasiassa koostuu? Epävarmuudesta. Siitä, ettei osaa tai tiedä. Ei osaa vastausta tai ei tiedä miten käyttäytyä. Siitä, että katsoo liikaa muita ja liian vähän itseään ja elää muiden asettamien ehtojen mukaan. Paitsi lähiympäristö myös media ja tää koko maailma asettaa meille paineita siitä, millasia meidän pitäis olla. Meille tuputetaan tiettyjä kauneusihanteita, pitäis olla urheilullinen, menestynyt urallaan, hyvässä ja arvostetussa ammatissa, rikaskin, itsenäinen ja vahva.
Kaiken tän tuputtamisen ja mainonnan keskellä me hukataan itsemme ja unohdetaan ketä me ollaan. Ei osata määritellä omaa totuutta. Mikä on mulle kaunista, missä mä oon menestyny, mitkä asiat tekee musta rikkaan.

Helposti ajatellaan, että itsetunto on vain ulkonäkö ja kauniilla ihmisillä on automaattisesti hyvä itsetunto. Sitä ei kuitenkaan voi rakentaa pelkän ulkonäön varaan, sillä ihminen on paljon muutakin kuin ulkonäkö. Luonne, ajatukset, haaveet, toiveet, tavotteet, tunteet, mieli, työ, harrastukset, ura, ihmissuhteet, vanhemmuus...
Näennäisesti kaunis ihminen voi kärsiä huonosta itsetunnosta, jos hän ei tiedä mitä elämältä haluaa tai hänellä on puutteelliset sosiaaliset taidot.
Hyvä itsetunto tulee siitä, kun teet asioita, joita haluat tehdä, joita rakastat ja joissa olet hyvä. Kun kuuntelet itseäs ja teet sen mukaan, niin sillon sulla on hyvä olla itses kanssa. Silloin sä näät elämässä hyviä puolia ja koet enemmän positiivisia tunteita ja tunnet itsesi tärkeäksi ja riittäväksi.Ja sillon, kun saat tehdä mitä haluat ja olla sellanen ku haluat ja sulla on hyvä olla itses kanssa, sä oot hyvä myös muille. Sulla ei oo tarvetta vertailla itseäs muihin ja kadehtia muita tai muiden saavutuksia. Sä osaat olla aidosti onnellinen ihmisten puolesta. Koska tiedät, ettei toisten onni, rikkaus tai vaikka kauneus ole sulta pois. Se, että joku on kaunis, ei tarkota sitä, ettetkö sä olisi. Ja se, että joku on onnellinen ja näyttää sen, ei tarkoita sitä, ettetkö sä vois saavuttaa onnea itse.

Masennuksen monet kasvot

Mä makaan sängyssä. Pitäis lähteä kouluun. Ahistaa. Ahistaa nousta, pukea, syödä ja lähteä. Ahistaa olla lähtemättä. Olo on voimaton, vaikka on nukkunut kellon ympäri. Nukkuminen ei auta väsymykseen. Mistään ei saa otetta. Kaikki kasaantuu päälle. En lähde kouluun. Tänäänkään. Poissaolo tunteja on  kertynyt parin kuukauden ajalta paljon. Liikaa. Ahistaa. Opettaja soittelee perään ja kyselee missä olen. En jaksa enkä pysty. Jatkan unia.
Herään väsyneenä. Pitäisi syödä. Jääkaapissa on vain valo. No, sitten en syö. Ei kyllä ole nälkäkään. Kauppaan en lähde. En halua nähdä ketään. En halua esittää iloista ja reipasta ja valehdella. Vaikka valehtelu on muuttunut helpommaksi. "Hyvää kuuluu". Se tulee jo ihan itsestään. Ja vaikken millään tavalla  näytä siltä, että hyvää kuuluu, ihmiset nielee sen.
Millään ei ole mitään väliä, elämässä ei ole iloa, mikään ei tunnu miltään, mihinkään tekemiseen ei jaksa tarttua ja mitään ei saa aikaiseksi. Kaikki on vain tasapaksua ja harmaata. Sumeaa. Itkettää, muttei pysty itkemään. Ei siitä mitään hyötyäkään olisi. Mikään tunne ei tule ulos. Kaikki on lukollisessa laatikossa sisälläni, avain on heitetty menemään ja kaikki siinä ympärillä on täyttynyt tyhjyydellä. Voimattomuudella. Välinpitämättömyydellä. Harmaudella. Aikaansaamattomuudella. Mikään ei tuo nautintoa eikä hyvää oloa. Ei jaksa vihata, ei surra, ei iloita. Millään ei ole väliä. Elämällä ei ole väliä. 
.
.
.
.
Meikkaan keittiön pöydän ääressä. Telkkarissa pyörii Ylen Aamu-tv, jota kuuntelen puolella korvalla. Olen lähdössä kouluun. Kun saan meikin valmiiksi, puen ja lähden kävelemään koululle. Kuuntelen musiikkia. Olen hyvällä tuulella. Viihdyn koulussa, siellä on ystäviä. Uusia, mielenkiintoisia ihmisiä. He ovat myös hyvällä tuulella ja iloisia nähdessään minut. Vaihdetaan kuulumiset, heitetään huonoa läppää. Olen oma itseni, hauska vitsiniekka, puhelias rääväsuu. 
Koulupäivä menee liian  nopeasti. Kotiin päin kävellessä alkaa ahdistaa. Kotona ei ole ystäviä. Siellä on mies, josta tunnen olevani erkaantunut. En voi olla oma itseni. Ahistaa ja seinät kaatuu päälle. Mutta siitä ei auta puhua. Toinen ei ymmärrä. 
Mikään ei tunnu miltään, kaikki on vaan suorittamista, kaikkea tehdään vaan tavan vuoksi. Täytän illat harrastuksilla ja televisio-ohjelmilla, jotta pääsisi pakoon tyhjyyttä. Turhuutta ja tietämättömyyttä. Aikaansaamattomuutta. En tiedä mitä haluan tehdä, en tiedä millainen  haluan olla. En tiedä kuka olen. En haluaisi olla tässä, mutten oikein jaksa lähteäkään. Ahistaa. Nukun huonosti. Jaksan kuitenkin hymyillä. Tai sitten se on vain opittu tapa. 

Molemmat esimerkit on suoraan mun omasta elämästä. Ja molemmat esimerkit on ajalta, kun sairastin masennusta. Mä sairastin masennusta useamman vuoden. Oon sairastanu sitä niin, että se on näkyny ja niin ettei kukaan ois uskonu. Oon käyny molemmissa ääripäissä. Siinä, kun ei pääse sängystä ylös ja tuntuu et hengittäminenkin sattuu ja siinä, kun päällepäin kaikki on hyvin ja kunnossa, mut sisällä on palasina.

Ja siks mua vituttaa ihmiset, jotka ei edes yritä ymmärtää.

"No, kyllä se siitä"
"Sullon nyt vaa vähä huono päivä"
"Se kaikki on vaan sun pään sisällä"
"Monella on asiat huonommin ku sulla"
"Lopeta se itsesäälissä kieriskely".
"Sähän näytät ihan hyvältä".
"Sähän jaksat kuitenkin harrastaa ja jutella ja käydä koulussa, ei sulla mitään ole".
"Muakin masentaa välillä".

Masennus on sairaus. Se ei parane vain ajattelemalla, että mene pois. Se ei parane vain nousemalla ylös ja lähtemällä liikkeelle. Se ei parane vähättelemällä ja pilkkaamalla. Masentunu ihminen ei aina oo vaan varjo itsestään, makaa pimeessä sängyllä ahdingossa tukka likasena ja takussa. Se voi olla sitä. Mut se voi olla myös iha mitä tahansa muutakin.
Mua vituttaa, että nykymaailmassa ei saa olla väsynyt. Ei saa olla masentunut. Ei saa olla paska fiilis eikä varsinkaan heikko. Pitää olla vahva, pärjätä yksin. Pitää osata kohdata vastoinkäymiset kaatumatta, pitää hymyillä ja jatkaa elämää, vaikka mies pettäis ja mummo kuolis. Ihmiset tykkää ilosista ihmisistä, kukaan ei jaksa valittajia ja negatiivisuutta. Älä vaan pyydä apua. Älä sano jos tuntuu pahalta. Älä ole heikko.

Tiiätkö mitä. Ole vaan.

Ei voi auttaa, jos ei tiedä. Pyydä rohkeasti apua. Sano ääneen, ettet jaksa. Mä tarviin apua. Mulla on ihan todella paska olla enkä pärjää yksin. Ja heti kun sen sanoo, parantuminen alkaa. Se ei tapahdu nopeesti eikä helposti. Mutta se tapahtuu. Ihmiset haluaa auttaa. Sun läheiset haluaa auttaa. Älä eristäydy. Sä oot arvokas ja sua rakastetaan. Sulla on merkitys. Sun elämällä on merkitys.
Masennus on rankkaa lähipiirille, mutta se, mitä masentunut tarvitsee on kuunteleminen. Ei tarvitse antaa vinkkejä ja ostaa elämänparannusoppaita tai viedä kaikkiin Suomen huvipuistoihin. Riittää, kun olet läsnä ja kuuntelet. Olet  kärsivällinen. Osotat, että välität.
Masennuksesta voi parantua. Se ei oo sun loppuelämä. Möröistä pääsee eroon, jos ne päästää ulos.  Opettele purkamaan ahdistusta. Puhu. Läheisille tai ammattilaiselle. Kirjota päiväkirjaa. Tai runoja.  Kuuntele musiikkia. Laula. Liiku.
Mitä tahansa, mikä helpottaa.

Elämän voimavarat

Kiitos kaikille, jotka kävi lukemassa edellisen postauksen, teitä on ihan hirveen paljon! Olen myös saanut todella paljon positiivista palautetta ja vaikka postauksen kirjottaminen oli vaikeeta ja mietin pitkään julkaisenko, niin onneksi julkaisin! Oon tosi onnellinen siitä, että postaus tavotti ihmisiä, jotka pystyivät samaistumaan aiheeseen ja saivat vertaistukea. Vertaistuki on yksi isoimpia asioita, mitä ihminen tarvitsee, oli elämäntilanne mikä tahansa.

Tässä postauksessa ajattelin näin leppoisan sunnuntain kunniaks sitten perehtyä mun elämän voimavaroihin ja niihin asioihin, mitkä saa mut jaksamaan ja hyvälle tuulelle. Vähän positiivisempi postaus tähän väliin.

1. Parisuhde
Toimiva, hyvä, rakkaudellinen parisuhde. Tai avioliitto oikeastaan. Mä oon tosi onnellinen siitä, että oon löytäny mun rinnalle miehen, joka rakastaa ja arvostaa mua. Sellasen, jonka kanssa on hyvä olla, voi hassutella ja hullutella, nauraa yhdessä, itkeä yhdessä, tehä asioita yhdessä, joka tulee halaamaan mua työpäivän jälkeen, läimäyttää kankulle ku kävelee ohi, flirttailee mun kanssa, saa mut tuntemaan itseni maailman kauneimmaks naiseks, tulee peittelemään illalla nukkumaan, pussailee ja sanoo rakastavansa. Jonka kanssa mä voin olla täysin oma itseni ilman minkäänlaista häpeää ja jonka syliin saan aina mennä, vaikka olisin miten paska tahansa.





















2. Lapset
Meitä on siunattu kahdella ihanalla lapsella. Pojalla ja tytöllä. Nelivuotias poikamme on ihan maailman paras tyyppi. Hän on ajattelevainen, empaattinen, kaikkien kaveri, huumorintajuinen ja lämmin. Hän opettaa mulle maailmasta joka päivä jotain uutta ja saa mut aina nauramaan jutuillaan. Ja kahden kuukauden ikäinen tyttövauva ihmettelee ympäristöään suurilla silmillään ja nukkuu lähes täysiä öitä.

3. Liikunta
Mä oon oppinu nauttimaan liikunnasta vasta aikuisiällä. Ja vasta ihan lähiaikoina oon oppinu sen, et urheileminen ei oo yhtä kuin kuntosali. Mulla on ollu alkuvuoden missiona harrastaa sellasta liikuntaa mitä haluan ja mitä tekee mieli. Siksipä oon alottanu joogan ja tanssin. Olin pari viikkoo sitten ekalla tanssitunnilla vuosikausiin ja miten hyvä fiilis mulla oli sen jälkeen. Olin hikinen, väsynyt ja kipee, mutta ihan älyttömän onnellinen. Sitten ku lumet sulaa ja pääsen juoksemaan pihalle niin voin heivata mun salikortin hetkeks.

4. Valokuvaus
Obviously. Mun rakkain harrastus, josta tulee mun ammatti. Tätä on vaikee selittää, mutta kun saan kuvata, tunnen itseni tärkeeksi. Oon onnellinen, kun saan kuvata ja taltioida hetkiä ja toteuttaa itseäni. Ehkä se itsensä toteuttaminen on tärkeintä tässä. Mulla on sammumaton jano kehittyä ja oppia uutta valokuvauksesta. Mun itsetunto paranee kuvatessa, koska teen silloin jotain sellasta missä oon hyvä ja vaikka saisin kritiikkiä, se ei kaada mua vaan siitä saa enemmän virtaa oppia ja kehittyä. 

5. Ystävät
Miten ihania ihmisiä mulla onkaan elämässä! Oon kiitollinen ihan jokasesta, jotka elää mun kanssa tätä elämää ja joiden elämässä mä saan olla mukana. Mullon ollu tosi paljon paskoja "ystäviä", jotka on lähteny mun viereltä sillon, ku olisin eniten heitä tarvinnu tai jotka ei koskaan pitäny yhteyttä. Ja näin myöhemmin oon tajunnu sen, että mun ystävä on se, jolle mä voin näyttää niin sanotusti sen pimeyden, mikä mun sisällä on ja joka on siinä vieressä siitä huolimatta. Mun ystävät tukee mua mun valinnoissa ja päätöksissä, ne sanoo jos mokaan ja ne auttaa takas pystyyn, jos kaadun. Joskus ne nauraa varttitunnin ensin, mutta kuitenkin.

6. Oma aika, omat jutut
Täähän on selvä asia, että lapsiperheessä se oma aika on vähäsempää, mutta me yritetään järjestää molemmille tasapuolisesti omaa aikaa sekä kotona että muualla. Ja mä oon tyytyväinen siihen, miten paljon mulla sitä omaa aikaa on. Saan aika vapaasti käydä kavereiden kanssa kahvilla, kuvailemassa, lenkillä ja niin edelleen. Ja saan olla myös yksin kotona. Ja sillon ku oon yksin kotona mulla on omat jutut. Mitä sillon tekeekään mieli tehdä, mut sillon mä en siivoo. Tai tee mitään muutakaan kotitöitä. Mä teen sitä, mitä mä sillä hetkellä tarviin. Löhöön sohvalla ja katon Viaplayta, luen, kuuntelen musiikkia ja laulan, tanssin, joogaan, leivon. Lataan akkuja tavalla tai toisella.

Tätä postausta kirjottaessa tuli tosi hyvälle tuulelle. Mä suosittelen listaamaan omia voimavaroja ja asioita, mitkä saa sut hyvälle tuulelle ja jaksamaan.

Pus.

Elämä narsistin varjossa

Tätä postausta on todella vaikea kirjoittaa. Mutta koska aihe on pyörinyt vahvana mielessä jo pidemmän aikaa, niin se selkeesti haluaa tulla kirjoitetuksi.
Mikä tässä on niin vaikeeta? Ehkä se, että aihe on hyvin henkilökohtanen. Se on myös eittämättä eniten negatiivisuutta elämääni tuonut yksittäinen asia. Mutta vaikeimman tästä tekee se, etten haluaisi antaa tälle asialle huomiota. Koska se käsitetään väärin ja siitä tulee todennäköisesti sanomista.

Mutta.

Jos joku saa tästä tekstistä rohkaisua, lohdutusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, on se kaiken arvoista.
Kerron kaiken omasta näkökulmastani, sen mitä minä elin ja koin, mitään poistamatta tai lisäämättä.

Jos joku kysyy minulta millainen lapsuuteni oli, vastaisin, että hyvin tavallinen. Muistan lapsuudestani varsin vähän asioita, mutta se mitä muistan oli hyvin tavallista perhe-elämää. Vanhempani olivat naimisissa, äiti kävi töissä, isä oli kotona, asuttiin rivitalossa, myöhemmin omakotitalossa, sain harrastaa, käytiin reissussa silloin tällöin. Vanhempani  riitelivät toisinaan, mikä tietysti oli lapsesta pelottavaa. Olin kuitenkin lapsi, enkä nähnyt kuin sen riidan, kuulin huudot ja ovien paiskomiset, tunsin mykkäkoulun kireän ilmapiirin. En tietenkään tiennyt syitä. Ei tarvinnut. Olin lapsi.

Teini-iässä alkoivat ongelmat. Koin silloin, että tietynlaista teini-ikään kuuluvaa kokeilunhalua, yksityisyyttäni ja vapauttani rajoitettiin. Minulla oli hyvin tarkat kotiintuloajat, oli koulu ilta tai viikonloppu. Jos myöhästyin niistä, tuli sanomista. Minun piti ilmoittaa tekstiviestein aina kouluun päästyäni, että olen koulussa. Jos unohdin, soitettiin rehtorille, joka tuli tarkistamaan luokasta, olenko paikalla. Se oli noloa.
En saanut pitää oman huoneeni ovea kiinni, koska ilmastointi. Mikäli ovi oli kiinni, hänen ei tarvinnut koputtaa ennen kuin tuli sisään. Hän tutki pöytälaatikoitani, luki päiväkirjaani, halusi lukea yksityisiä viestikeskusteluja kaverieni kanssa. "Vanhemman pitää saada tietää kenen kanssa ja mitä keskustelet". Hän halusi tietokoneeni salasanan, jotta voisi käydä tutkimassa sivuhistoriat ja keskustelut.
Koskaan ei saanut nukkua pitkään. Hän paukkasi aamulla huoneeseen, avasi verhot ja ikkunat ja repi peiton päältä. "Ei täällä koko päivää nukuta". Aivan kaikkea kontrolloitiin. "Ei tämä ole luottamuksen puutetta, tämä on normaalia vanhemman huolenpitoa".
Jos lähdin kotoa ilmoittamatta mihin menen, hän uhkasi soittavansa poliisit perään ja etsivänsä minut. Jos hänestä sanottiin jotain negatiivista, siitä sai lukea paikallislehdestä tai hän oli nostamassa kunnianloukkaussyytettä.
Harrastin tuolloin lentopalloa. Hän puhui itsensä joukkueemme huoltajaksi. Hän oli jokaikisellä pelireissulla mukana, seisoi kentän laidalla muka tärkeänä ja tuli nuoria tyttöjä täynnä olevaan pukuhuoneeseen kesken vaatteiden vaihdon, koska hänellä oli minulle "jotain asiaa". Kuinka vihasinkaan sitä.
Kävin myös kylämme nuorisotiloilla kaverien kanssa. Hengailimme, juttelimme, pelasimme biljardia, pidimme hauskaa. Ei mennyt kauaa, kun hän oli siellä iltavalvojana. Siellä hän jälleen kerran seisoskeli tärkeänä, teki itsestään numeroa, keitti kahvia ja kertoi yläasteikäisille nuorille pillukulli vitsejä. Lopetin nuokkarilla käymisen.

Kun yläaste loppui ja lähdin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, ajattelin, että tilanne helpottaa. Todellisuudessa koko pakka räjähti silloin käsiin. Hän oli kymmenien kilometrien päässä, mutta silti läsnä. Puhelin soi monta kymmentä kertaa päivässä. Ei hänellä mitään tikkua suurempaa asiaa ikinä ollut, hän halusi tietää missä olen ja kenen kanssa. Häntä ahdisti, ettei tuntenut kaikkia uusia kavereitani. Aiemminhan kaikki minun kaverini olivat olleet hänenkin kavereitaan.
Aamuisin piti ilmoittaa, että on herännyt ja iltaisin, että olen nyt menossa nukkumaan. Jos viesteihin ja puheluihin ei vastattu, syyllistettiin. Olin kiittämätön pentu, joka ei kunnioita vanhempiaan. Riitelimme usein. Yritin selittää hänelle ahdistustani ja tunteitani. Niitä vähäteltiin. Hän ei ymmärtänyt, hänhän vain rakastaa ja huolehtii, sehän on hänen tehtävänsä. Kaikissa asioissa syy käännettiin minuun. Yleensä olin kuvitellut kaiken. Sillä hänen käytöksensä oli normaalia huolehtimista. Niin  kauan kuin olen alaikäinen, hänellä on oikeus kaikkeen, mitä hän tekee. "Sitten kun sinulla on omia lapsia, ymmärrät". Nyt minulla on. Kaksi omaa lasta. Mutten ymmärrä vieläkään.

Laitoin välit poikki parikymppisenä. Väsyneenä, pelokkaana parikymppisenä. Soitin hänelle ja sanoin sanottavani. Hän puhui päälleni ja nauroi halveksuvasti. Löin luurin korvaan.

Olen aina vähän pelännyt isääni. Eikä se ole ollut mitään kunnioittavaa tai auktoriteetistä johtuvaa pelkoa. Vaan pelkoa siitä, mitä hän seuraavaksi keksii, mistä hän ärähtää ja aloittaa syyllistämisen, haukkumisen ja pilkkaamisen. Pelkoa siitä, mitä tapahtuu, kun ei tee hänen mielensä mukaan.
Isäni on ihminen, joka imi minusta kaiken elämänhalun. Hän teki itsestään minun elämäni pääosan esittäjän tukahduttamalla minut ja kontrolloimalla kaikkia päätöksiäni. Sen jälkeen kun pistin välit poikki, pelkäsin. Vielä enemmän. Pelkäsin puhelintani, sillä se saattoi soida tai piipata uuden haukkumisviestin merkiksi milloin vain. Pelkäsin omassa kodissani, jos hän tuleekin oven taakse ja vaatii päästä sisään. Pelkäsin kaduilla, koska tiesin, että hän seuraa ja kyttää minua.
Hän oli aina ja kaikkialla. Kokoajan läsnä. Hän vei minulta elämäniloni ja itsekunnioitukseni. Häpesin itseäni ja syyllistin itseäni aivan kaikesta. Hänen takiaan sairastuin vuosia kestävään masennukseen. Hän on saanut minut epäilemään itseäni, mielenterveyttäni ja olen itkenyt itseni uneen monet kerrat miettiessäni, onko vika minussa, olenko minä todella syyllinen kaikkeen tähän, onko tämä oikeasti normaalia. Minä kuitenkin halusin vain elää omaa elämääni.
Vuosien prosessoinnin ja toipumisen ja keskusteluavun jälkeen olen päässyt asiasta yli ja hänen otteestaan irti.
Minulla ei ole enää isää. Tai on hän tuolla jossain mutta. Minulla ei ole isää.

Mikä on narsistille pahinta? Huomiotta jääminen. Jos hän soitti, niin sillä ei ollut väliä olinko vastatessani iloinen vai vihainen. Tärkeintä oli, että vastasin. Että hän sai jonkin reaktion aikaan, koska oli se reaktio mikä tahansa hän pystyi kääntämään sen itselleen voitoksi ja eduksi. Niinpä minä hiljenin. En vastannut enää yhteenkään puheluun tai viestiin. Ja vaikka kuinka hän ärsytti, vaikka kuinka häntä vihasin ja vaikka hän kuinka yritti saada jotain reaktiota aikaiseksi, pidin pääni. Vaikka kuinka halusin kirjoittaa hänelle tai soittaa ja huutaa tätä vääryyttä, ahdistusta ja vihaa sisälläni, annoin olla. Vaihdoin puhelinnumeroni ja sähköpostiosoitteeni, laitoin tietoni salaisiksi. Hetken sai olla rauhassa, kunnes hän sai tietoni aina jostain ja sama ralli jatkui.  Poistin viestit, estin numerot, yritin unohtaa. Ja pikkuhiljaa yhteydenotot vähenivät. Nykyään tulee pari viestiä vuodessa. En edelleenkään vastaa.

En ole pitkävihainen ihminen. Inhoan riitelyä ja haluan sopia nopeasti. Mutta tässä ei ole kyse enää riitelystä. Tiedän, mihin isäni pystyy ja mitä vahinkoa hän saa minussa aikaan. Arpeni ovat ehkä jo parantuneet, mutta niihin koskee, kun niitä ajattelee. Enkä halua, että ne revitään auki. Haluan suojella itseäni.

Imetys

Työnnän nyt oman lusikkani tähän imetyssoppaan. Kuten sanottu, imetys on ihanaa ja kamalaa. Siihen on jokaisella mielipide. Mä en oo imetyksen puolella. Enkä kyllä ole vastaankaan. Mutta tiedän, että on niitä, joiden mielipide suuntaan tai toiseen on niin vahva ettei toista tapaa tehdä hyväksytä.

Aina on niitä, joille kaikki syyt lopettaa imetys on tekosyitä.
Maito ei riittänyt > sen tuotantoo on helppo lisätä!
Imettäminen ahdistaa > se on täysin luonnollista.
Korvikkeen antaminen on helpompaa > parin viikon jälkeen imettäminen on helpompaa ja nopeampaa.
Isäkin saa vauva-aikaa, kun syötetään pullosta > vauva tarvitsee muutakin läheisyyttä kuin ruokailu.
Lapsi kasvaa korvikkeellakin > rintamaito on parasta ravintoa vauvalle.

Ja kaikki ylläolevat esimerkit ovat faktoja.


Sitten on niitä, jotka ei kertakaikkiaan voi/halua imettää.
Äidillä on lääkitys, joka estää imettämästä.
Imetys tuntuu epämiellyttävältä.
Lapsi on siten sairas tai kehitysvammainen tai syntynyt keskosena, ettei voi imeä.
Maito ei nouse tai riitä.
Äiti ei halua imettää.

Yhtä kaikki, nämäkin ovat faktoja.


Mä oon epäonnistunu imetyksessä. Kahdesti. Ja molemmat kerrat imetys kaatu samaan syyhyn: maidon riittämättömyyteen.
Mulla on todella erikokoiset rinnat ja näin ollen pienemmästä ei tullut maitoa juuri nimeksikään. Ja yksi tissi ei tuota maitoa niin paljon, että se riittäisi vauvalle. Molemmille lapsilleni olen joutunut alusta asti antamaan lisämaitoa ja kokoajan korvikkeen määrää on pitänyt lisätä, kun minun maito ei ole riittänyt. Molempien kanssa olen istunut tuntitolkulla öisin ja päivisin sohvalla imettämässä ja itkenyt omaa riittämättömyyttäni. Molemmat lapseni ovat jääneet nälkäisiksi pelkällä minun maidollani. Ja molempien kohdalla olen todennut, ettei minun psyyke kestä loputonta tissirallia ja epävarmuutta ja nälässä kitisevää vauvaa. Joten molempien kohdalla olen kynsin ja hampain luopunut imetyksestä.


Olenko nyt huono äiti? En todellakaan.

Vaikka se, etten pystynyt imettämään oli pettymys ja tuntui pahalta, niin olen silti sinut  asian kanssa. Se, mitä vastasyntynyt tarvitsee ravinnon ja vaippojen vaihtamisen lisäksi on läheisyys, turvallisuuden tunne ja rakkaus. Ja imetys ei ole ainoa väline niiden antamiseen. Elämä pitää nähdä kokonaisuutena. Imetys on vain osa kokonaisuutta.
Ihailen ja arvostan heitä, jotka imettävät ja pystyvät siihen.
Mutta ymmärrän ja nostan myös hattua heille, jotka rohkeasti myöntävät, ettei minusta ole tähän.
Mä oon sitä mieltä, että jokaisen äidin täytyy saada itse määritellä se, mikä merkitys imetyksellä on hänelle ja vauvalleen.

Jos mustavalkoinen ois maailma

Mä harrastan valokuvausta ja joku päivä aion tehä sitä ammatikseni. Tällä hetkellä oon tosiaan äitiyslomalla, mutta ens syksynä mua oottaa koulupaikka valokuvauksen parissa, enkä millään malttas odottaa! 

Kuvaaminen on mulle vähän ku kirjottaminen: luonteva tapa ilmasta itseä. Parhaat valokuvat syntyy aidoista hetkistä ja tilanteista, kun ruutuun saa taltioitua aitoja, oikeita reaktioita, hymyjä, nauruja, itkua, voitontahtoa, pettymyksiä tai surua. Valokuva kertoo aina tarinan ja joka kuvassa on oma tunnelmansa. 

Parasta kuvaamisessa on paitsi itsensä ilmaiseminen, toteuttaminen ja tarinan kertominen niin myös asiakkaiden antama positiivinen palaute. On aina yhtä ihanaa kuulla, kun asiakas on tyytyväinen lopputulokseen. Ja kaikista ihaninta on se, kun asiakas katsoo kuviaan ja näkee itsensä eri tavalla: "olenko tuo minä? Olenko minä noin hyvännäköinen?" 

Mä r a k a s t a n mustavalkokuvia. Tällä hetkellä. Mulla menee sykleissä kaikki tyylit ja aiheet mistä tykkään ja miten kuvaan ja tällä hetkellä mustavalkoset on vallannu mun sydämen. Näissä on sitä jotain. 

Mut se, mikä mun kuvissa saa aina näkyä oli kuva sitten mustavalkonen tai ei, on säröt. Elämä. Ei tarvitse olla täysin siloteltu ja laitettu vaan saa näyttää omalta itseltään. Aidolta.

<3